Taivas jota ei ole
Lentokonemoottorin ääni saunarannassa. Se on Rautiaisen vesitaso, isä tietää. Kone tulee itäiseltä lahdelta, Esson rannan suunnasta, kiihdyttää vauhtiaan ja nousee ilmaan. Vesinorot roikkuvat aikansa kellukkeissa. Sinivalkoinen lentokone ohittaa rannan muutaman metrin korkeudella. Potkurin hakkaava ääni kertautuu saunan seinässä. Kone kaartaa taivaalle. Poika katsoo kunnes konetta ei näy.
Pojan lompakko on ollut kadoksissa kesästä lähtien. Alkutalvesta veli löytää sen kaapista pienoismallilaatikoiden takaa. Kuusikymmentä markkaa! poika iloitsee. Nyt hän voisi ostaa sen lentokonemallin, johon hän on viikkorahojaan säästänyt. Maalia pitää ostaa myös, ja kai uusi liimakin. Isä on rakentanut pojalle vetokaapin kellariin, liima on kuulemma myrkyllistä. Jonkun toisen pojan pää oli tullut niin kipeäksi liimasta, että oli kävellyt auton alle. Kellarissa on rauhallista. Poika rakentaa uutta malliaan ja kuuntelee kasettinauhurilla radiosta nauhoittamiaan kappaleita. Uusi malli on rakenteilla dioramaan, joka kuvaa sodanaikaista suomalaista lentokenttää. Poika oli tutkinut kirjoja. Kentän laidalle hän rakentaa lentokonehallia balsasta ja pahvista. Äiti katsoo isän kanssa ovelta ja sanoo hymyillen, että keskittyisipä poika samalla tavoin läksyihinsä.
Poika on jo nukahtanut. Äiti käy
katsomassa. Hän poimii lattialta kirjan: Joppe Karhusen ”Magnussonin
voittoisat Brewsterit”. Äiti on nähnyt, kun poika on kantanut
Karhusen kirjoja kirjastosta. Ehkä poika näkee unta lentäjistä,
jotka lentokoneillaan voittivat ilmataistelut ylivoimaista vihollista
vastaan… sähkölinjan ali vihollinen perässään… kuusi
pommikonetta neljässä minuutissa… Eräänä päivänä poika
kertoo lentäjistä äidille. Äiti kysyy, eivätkö kirjat ole
surullisia, kun ne kertovat sodasta ja ihmisiä kuolee. Poika ei
taida ymmärtää kysymystä.
Poika pääsee tien toisella puolella asuvan ystävänsä kanssa ilmailumuseoon. Kaverin isä lähtee viemään. Heillä on uusi Volvo. Museoon on matkaa, se on naapurikunnassa. Tie kiemurtelee kiertäen lentokentän. Poika katselee kiitorataa, lentokentän valoja, lentokonehalleja. Jännitys tuntuu kurkussa. Tämä on ensimmäinen kerta. Hän ei osaa edes odottaa, mitä tulee näkemään. Lentokoneita kuitenkin. ”Ilmailumuseo”, lukee vanhan hallin päädyssä. Poika menee muiden perässä pienestä ovesta sisälle, tuulikaappiin, toinen ovi…Pala nousee kurkkuun: Gourdou-Lesseurre, Avro 504, Messerschmitt! Nämä on oikeita, pojalla takoo päässä. Oikeita, ei pienoismalleja, joita poika on rakentanut; ei kuvia, joita poika on ahminut; oikeita, ne ovat lentäneet kirjoissa, jotka poika on lukenut. Ne ovat lentäneet, olleet siellä, taivaalla ohjaimissaan sankarit, joita poika ihailee enemmän kuin ketään.
Ilmailumuseossa poika tulee käymään vielä usein, kerrankin linja-autolla lentoaseman terminaalille ja sieltä kävellen kentän ympäri museolle, pakkasta viisitosta astetta. Lentoaseman kahviosta ostetut liköörikonvehdit olivat lämmittävinään hieman.
Kesäpäivänä saunarannassa poika katsoo korkealle taivaalle, jossa Mig piirtää juovaa. Minäkin sitten isona, poika ajatteli aiemmin. Enää ei. Silmälaseihin on vielä totuttelemista, pystyisi pitämään niitä edes koulutunnilla.
2004
Mersuni moottori jyrähtää käyntiin. Hieman kaasua, vasenta jalkaa. Näen edessäni laivuetoverini koneet. Edessäni siipimies, joka edellisellä lennolla ampui kaksi vihollisen hävittäjää alas, joskus kolme. Hänen edessään joukkomme johtaja. Takaani kuuluu myös Daimler-Benzin jyrähdys, toinenkin.
Luutnantti on kertonut vihollistilanteen, hän antaa lentosuuntamme ja korkeuden. Lähdemme suojaamaan maajoukkojamme vastahyökkäystä Viipurin länsipuolella. Vihollisen suurhyökkäys on alkanut. Tykkien jyly kuuluu kuulemma Helsinkiin asti. Vaimo katsoo televisiosta Teho-osastoa.
Ykkönen rullaa… kakkonen…kolmonen… nostamme korkeutta ja otamme suunnan kaakkoon. Luutnantti edessä, minä hänen oikealla sivullaan, toverini vasemmalla. Kaksi meistä vielä taaempana. Kohteelle matkaa viitisentoista minuuttia. Tehtävä jännittää, on selvittävä kotiin, mutta myös suoritettava tehtävä. On tehtävä kaikkensa tämän laivueen tehtävän hyväksi. Toverini ovat pelastaneet minut useita kertoja vihollisen kynsistä, toivon, että voin tehdä joskus saman heidän puolestaan.
Korkeutta kolme tuhatta metriä, nostamme vielä hieman. Pian näemme omat joukkomme ryhmittyneinä Viipuriin vievän tien molemmille puolille. Tiellä on panssarivaunuja. Partioimme yläpuolella.
Yhtäkkiä siipimieheni huomaa idästä lähestyvän useita pisteitä, toiset alempana ja toiset korkeammalla – hävittäjiä ja maataistelukoneita. Lastenhuoneesta kuuluu vaimeaa itkua. Ehtiiköhän vaimoni käydä katsomassa? Taistelukosketus. Yritän käyttää nousunopeuttani hyväkseni, jotta pääsen edulliseen asemaan. Taitan hävittäjän perään, liian jyrkkä kulma, en voi ampua. Korkeutta. Pojat pudottavat jonkun hävittäjän. Joku meistä saa niin pahoja vaurioita, että joutuu irtautumaan kotia kohti. Löydän savuvanaa vetävän toverini ja seurailen häntä vähän matkaa ylempää. Hän pääsee irtautumaan, minä käännän takaisin taistelualueelle. Luutnantti ilmoittaa, että jäljelle jääneet vihollishävittäjät irtautuvat, joten ajamme hetken takaa maataistelukoneita.
Taistelu on pian ohi ja lähdemme kotikenttää kohti. Kämmeneni ovat märkänä ja villapaitani tuntuu kuumalta. Tehtävä on suoritettu. Itku voimistuu, jätän koneeni lentämään trimmattuna vaakalentoon ja käyn laittamassa tutin poikani suuhun. Hän rauhoittuu heti. Kotikenttä näkyy ja menemme yksi kerrallaan laskuun. Hyvää yötä luotettavat toverini, kiitos hienosta lennosta.
Vaimoni nukkuu jo. Menen hänen viereensä, silitän hiuksia. Huokaisen. Niin, se poika on päässyt taivaalle. Taivaalle jota ei ole.
- kirjoittanut Apina vuonna 2004
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti